Kirjoituksia

Kirjoituksia

Kameliklubi 9.6.2005

teksti Sirke Seppänen
teksti julkaistu Ishtarissa 4/2005

Festivaalien ensimmäinen iltaohjelma alkoi supattelulla: Egyptin suurlähettiläs kunnioittaa läsnäolollaan tilaisuutta! Aida ja Midokin olivat tulleet seuraamaan soolojen, duojen ja triojen karavaania. Ilmassa oli sähköistä positiivista odotusta.

Mikä olikin hyvä, koska festivaalien järjestäjät olivat hyvissä ajoin etukäteen valmentaneet liiat odotukset pois koskien esiintymistilaa. Tanssialue oli suhteellisen pieni, tangoilla rajattu tila, katsojia kolmella suunnalla – mikäpä sooloilijalla, mutta otapa tasapuolisesti koko yleisö huomioon ryhmätanssissa. Esityksiä seuratessa tilan rajoitukset kuitenkin unohtuivat. Sen näytti jo ensimmäinen trio, tanssiryhmä Nar, joka esitti varmaniloisesti vauhdikkaan espanjalaisvaikutteisen tanssin. Yhdessä tanssissa olin jopa onnellinen kaltereista lähimpien katsojien puolesta: Inka Vilenin milaya leiskui sen verran suruttomasti...

Illan ensimmäisellä puoliajalla esiintyi tanssijoita eri puolilta Suomea, toisella puoliskolla Sinuhe-orkesteri Aladin Abbasilla ja Seitsemän Hunnun Tanssi -yhdistyksen tanssijoilla höystettynä. Ensimmäinen puolisko tarjosi skaalan perinteisestä egyptiläisestä baladista estraditanssin kautta teknovaikutelmiin, eli alan harrastuskenttä tiivistettynä.

Rekvisiitan puolella kepin ja milayan lisäksi irroteltiin sukkahousuilla! Oli ilo nähdä uusia duoja: näiden kohdalla jäin miettimään tanssiharjoittelun eri muotojen mukavuuksia. Sooloissa oma ilmaisu pääsee parhaiten oikeuksiinsa – toisaalta harjoittelun yksinäisyys saattaa vaivata. Pienessä 2–4 henkilön ryhmässä jokainen saa edelleen tanssia sydämensä kyllyydestä (ja jalkansa puhki), sen lisäksi vuorovaikutus vielä lisää ilmaisun mahdollisuuksia. Isommissa ryhmissä ja produktioissa on taas oma dynamiikkansa – ilo olla osa suurempaa, näyttävää kokonaisuutta, toisaalta tanssia ja harjoittelua jää suhteessa loppurutistukseen vähemmän.

Aladin Abbas aloitti toisen puoliajan herkällä luuttutaksimilla, sen jälkeen Sinuhe-orkesteri viritti mainion saundinsa. Bändi loi aluksi turkkilaisen fiiliksen klarinetteineen, se svengasi yhtä hyvin kuin lopun nuubialaisnumero jammasi kybällä. Perinteisiä sävelmiä täydensi Pekka Toivasen säveltämä Aksak Hambo: yhtä vetävää menoa kuin perinteisetkin, ja vielä erinomaisen vangitsevalla väliosalla. Kappaleen Al Elm Wal Emaan aikana huomasin ravintolayleisön mielenkiinnon herpaantuvan – keskittymistä vaativiin kappaleisiin ei Colonial Barin kaltainen paikka tarjonnut mahdollisuutta.

Bändin ja tanssijan keskinäinen luottamus näkyi Nina Äijälän tanssiessa: soittajat seurasivat herkeämättä tanssijaa ja kontakti välittyi vahvana. Musiikin kannattelemana myös muiden tanssijoiden oli hyvä tanssia, niinpä Liisa Harjulakin antautui täysin soolonsa luuttu-, viulu- ja klarinettitaksimien kuljetettavaksi.

Aladin Abbasin My life -kappaleeseen saatiin nähdä Nina Äijälän ryhmätanssi, joka otti hienosti musiikin sisällön huomioon: esitys nosti mieleen elämään kuuluvat vahvat tunteet ja toteutumattomat toiveet. Ryhmä oli tyylikäs ja yhtenäinen, tausta toimi hengittäen vuorottaisten improjen aikana.

Jyväskylässä saadaan olla tyytyväisiä omasta itämaisen musiikin bändistä, jään odottamaan taas uutta tilaisuutta kuulla Sinuhe-orkesteria. Jos jollain alalla soisin Suomessa edistyttävän, niin juuri livemusiikin ja tanssin yhteentuomisessa. Sehän tarkoittaa tienraivaajien ankaraa puurtamista, kokeiluja ja kompastuksia, mutta samalla innostusta ja ideoita, naurua ja nautintoa, riemastuttavaa tunnetta siitä, että liike ja musiikki ovat loppujen lopuksi samaa energiaa.

 

 

takaisin tekstihakemistoon

sivu päivitetty 28.11.2014

© Sirke Seppänen 2008–2017      sivujen toteutus © Inka Vilén 2008–2017