Kirjoituksia

Kirjoituksia

Kymmenvuotias keittokirja

Sirke Seppänen: "Itämainen tanssi"

teksti Sirke Seppänen
teksti julkaistu Ishtarissa

Kymmenen vuotta ja kolme painosta on kulunut "Itämainen tanssi" -kirjan julkaisemisesta. Tällä hetkellä kolmaskin painos on loppu, eli uudet tanssinharrastajat löytävät oppaan joko kirjastoista tai kavereilta. Ja jos ei mistään löydy, niin terveisiä voi lähettää Tammelle: uusintapainoksia otetaan, jos kysyntää riittää!

Kymmevuotissynttäreiden johdosta Inka toivoi juttua Ishtariin, joten lukaisin kirjan läpi ja kas kummaa: "keittokirjaksi" luokittelemani tietokirjallisuuteen kuuluva opus saikin minut miettimään ihan muuta kuin kahdeksikon kaaria tai lonkanpudotuksen iskuvoimaa. Muutama kirjan lause sivuaa itämaisen tanssin ikuisuuskysymyksiä, ja niissähän riittää pohdiskeltavaa, jos ei pidä varaansa…

Opettamisesta

Monia asioita opetan edelleen kirjassa esitellyllä tavalla, joitain jo omaksi huviksenikin ja vaihtelun vuoksi eri lailla. Jos siis itsekin vaihtelen lähestymistapaa, mikä kirjo muodostuukaan, kun kaikki opettajat opettavat omilla tavoillaan! Siinäpä käyttämätön kirjasarjan paikka.

Yksittäisen liikkeen mainitakseni: johtuneekohan siitä, että värinöiden oppiminen oli niin järisyttävä kokemus itselleni, että olen jotenkin maalaillut ja varoitellut tämän liikkeen harjoittelurupeamaa erikoisen huolella. Nykyisin tuntuu siltä, että värinät on vain liike muiden joukossa, eikä edes mitenkään erikoisen haastava sellainen.

Terminologiasta

Sikäli kun neljäs painos kirjasta otetaan, niin kyllähän terminologian puolella on päivitettävää, esim. arabiankielisten nimien transskription voisi yhtenäistää. Uudelleenlukiessani kirjaa en ollut uskoa, miten kirjoitusvirheitä oli jäänyt ties kuinka monen kymmenen oikolukemisen jälkeen: Hollywoodkin näytti olevan Hollyvood...

Itse tanssiliikkeiden osalta ei kymmenen vuotta sitten ollut vakiintunutta terminologiaa olemassa, eikä oikeastaan vieläkään ole muodostunut yhtenäistä linjaa. Niin vellovat edelleen kamelit, undulaatiot ja vatsarullaukset, askeleissa kompastuu viininlehvään tai ristiaskeleeseen... Oma tietoinen linjani oli terminologian suomenkielisyys. Olen edelleen sitä mieltä, että meillä piisaa suomenkielessä herkullisia ja kuvaavia nimityksiä liikkeelle kuin liikkeelle – jos ei arabiankielinen nimitys sellaisenaan toimi (esim. haggala-askel, fellahikävely jne). Kirjassa esitelty egyptiläinen kävely on suomennettu englanninkielisestä tanssiterminologiasta: suoraan Egyptistä tuotuna ja arabiasta käännettynä se toki on haggalakävelyä.

Joitain liikkeitä ei edes ollut meilläpäin tiedossa kirjan kirjoittamisen aikoihin. On siis ollut aika ennen vatsapotkua! Jonka muistan ensimmäisissä Kairossa käymistäni Raqia Hassanin kurssimuistiinpanoissa kirjanneeni "takapolvipotkuksi". Raqia korosti polvia jo silloin...

Tanssiasennosta

Eräs ajan myötä muuttunut asia onkin polvien asento. Omista aloitusajoistani tanssin perusasento on koko lailla muuttunut: avarasta lantion levyisestä haara-asennosta polvet koukussa on aikamoisen yleisesti siirrytty kapeampaan ja suorapolvisempaan asentoon. Kukaanhan ei hae takalukkoa polviinsa, mutta sentään omanpituinen saa olla! Nämä muutokset eivät ole tapahtuneet kivuttomasti: muistan tuohtuneita kannanottoja puolin ja toisin niin koukku- kuin suorapolvisten koulukuntien kannattajilta. Onneksi nyt tuntuu olevan rauhaisampaa sillä saralla. Ketäänhän ei saa muuttamaan kantaansa kertomalla, kuinka omituinen tapa toisella on tanssia. Oman kantansa voi sen sijaan rauhallisesti perustella ja jättää sitten mietittävää ja päätöksenteon keskustelukumppanille.

Tunteista ja tuntemuksista

Klisee, mutta totta: jokainen kokee ja käsittää tanssiliikkeet oman vartalonsa kautta. Onkin perin hankalaa sanoa kategorisesti ja yksityiskohtaisesti, miltä liikkeen pitää tuntua. Siksi en alun perinkään kirjoittanut liikkeiden aistimisesta, vaan pikemminkin kuvailin niiden muotoa. Tanssitunnillahan keskustellaan välillä vilkkaastikin liikkeiden tuottamista tuntemuksista, mutta kun yksinkertaisen perusliikkeenkin sanallinen kuvaaminen on aikamoista tyylittelyä ja yksinkertaistamista, niin miten kuvata liikeaistimusta, joka vaihtelee jo tanssijan kunnon ja fysiikan mukaan...

Kirjassa on lause, jonka edelleen sataprosenttisesti allekirjoitan: "Tanssi on omalla vartalolla leikittelyä." Kaikki vain leikkivät eri tavoin. Ja saman tanssijan leikit vaihtuvat myös ajan kuluessa. Oma käsitys vartalosta saattaa muuttua radikaalistikin esim. raskauden ja synnytyksen myötä, samoin jonkin uuden harrastuksen johdosta, esim. joogan tai pilateksen.

"Itämainen tanssi on lämmintä sielun tanssia, ei kylmää tekniikan esittelyä." Hmm... Toisen tanssin edustajan lukemana lause saattaisi kuulostaa siltä, että oletan jonkin muun tanssin olevan kylmää tekniikkaa. Sitä en kuitenkaan ole tarkoittanut, vaan ehkä taustalla on ollut tuohon aikaan monilla meikäläisillä tanssijoilla tukeutuminen tekniikkaan, kun ei oikein ole ollut uskallusta tanssia itämaisen kautta läsnäolevasti – siis tunteella. Hyvä jos pepsodenthymy onnistui.

Tunteen ja tekniikan lisäksi tanssi on myös suhdetta toisiin ihmisiin. Pari kärjistettyä esimerkkiä: toiset ovat esiintyessään huolissaan "mitähän muut minusta ajattelevat?", toiset janoavat epätoivoisesti hyväksyntää "rakastakaa minua!" Kaija Lipiäisen mukaan tanssiessa voi parhaimmillaan kertoa muille ilosanoman – mitä upeaa on kehollaan löytänyt. Eräällä ilmaisukurssilla näyttelijä Kaija Pakarinen sanoi mieleenpainuvasti, että esitys on lahjan antamista. Ei lahjomista, hyväksymisen kerjäämistä.

Erotiikkaa!

Kymmenen vuotta sitten joutui puolustelemaan itämaisen tanssin mainetta ja salonkikelpoisuutta huomattavasti enemmän kuin nykyisin – vai enkö enää vain viitsi provosoitua? Kirjassa käytin erotiikan ja tanssin suhteen käsittelyyn kokonaisen oman pitkän kappaleen. Seli seli. Vaikka lehtijutuissa ja haastatteluissa aihe vielä nostettaisiinkin esille, voi sen kuitata seuraavasti: Viime kesänä huomasin vastakysyväni TV-haastattelijalta, että jos on 16 vuotta tanssinut itämaista ja aina vaan hekumoisi erotiikan huipulla, niin arvaa jaksattaisiko? Appiukko näki ohjelman ja naureskeli tyytyväisenä. Toisaalta säestävä rumpali (ja Kiima-Sanomien päätoimittaja) Petri Nummi totesi, että eroottisuuden kieltäminen kokonaan on sama kuin sanoisi, ettei suklaa ole hyvänmakuista. Pistää miettimään! (No, taas tuli käytettyä aiheelle oma kappale. Mutta lyhyt!)

Oikein?

Toisen kulttuurin tanssin kanssa on aina myös läsnä epäilys: teenköhän tämän nyt oikein, olenko käsittänyt musiikin oikein. "Oikein" tuntuukin olevan eniten stressiä aiheuttava sana tanssikielenkäytössä... Tähän liittyen koin jonkinlaisen auktoriteettien romahtamisen jo aika varhaisessa vaiheessa. Kuka oikein on oikeassa, kun suuret gurutkin opettavat ristiriitaisesti, myös egyptiläiset? Jonkinlaisen tolkun voi säilyttää, jos on samaa mieltä seuraavan kirjan lauseen kanssa: "Itämaisessa tanssissa on sisäänrakennettuna yksilöllisyyden salliminen ja esiintuominen." Ihan tyyliä ja tekniikkaa myöten. Eihän kaikesta tarvitse henkilökohtaisesti pitää, mutta sijaa saa olla erilaisuudelle. (Juu tiedän, että tämän polun päässä on vetelä suo ja matkan varrella sisällä asuva karvakorvainen pikku opponentti sihisee vihaisesti: "No entäs perinteet? Pääsikö unohtumaan? Vai oletko koskaan niitä oppinutkaan!")

Vaikka auktoriteetteja en kumartelekaan, tunnustan, että fani saatan olla, ja aika ajoin ihastunkin tanssijaan, jolla on omalla tavallaan ainutlaatuista annettavaa. Beata ja Horacio Cifuentes ovat kestoidoleitani... Idoli innoittaa harjoittelemaan, kenties koska heissä näkyy onnistuminen omassa tanssissaan, omien tavoitteiden saavuttaminen. Sitä ainakin itse tavoittelen. On sitäpaitsi hauskaa olla fani! Joskus myös kallista: pakkohan minun oli Frankfurtin festivaaleilla ostaa se hävyttömän kallis turkoosi puku, kun Horacio henkilökohtaisesti vihjaisi, että se sopisi juuri minulle...

 

 

takaisin tekstihakemistoon

sivu päivitetty 28.11.2014

© Sirke Seppänen 2008–2017      sivujen toteutus © Inka Vilén 2008–2017