Kirjoituksia

Kirjoituksia

Reyhan – itämaisen tanssin uranuurtaja Saksassa

Reyhania pyysi itämaisen tanssin alkuaikoja muistelemaan ja tanssinopettajan nykytilannetta Saksassa valottamaan Sirke Seppänen
teksti julkaistu Ishtarissa

Ajoittaisin itämaisen tanssin alun Saksassa 1970-luvun lopulle. Saksa oli asemapaikka mittavalle joukolle Yhdysvaltain sotilaita, jotka olivat asettuneet sinne vaimoineen ja perheineen. Tästä joukosta tulivat myös ensimmäiset itämaisen tanssin esiintyjät ja opettajat Saksaan – he olivat siis amerikkalaisia. Frankfurtin alueella silloisia tunnettuja tanssijoita olivat mm. Roshan (ammattilaistanssija, joka vieläkin tanssii Yhdysvalloissa), Caren (hänestä en ole kuullut 1980-luvun alun jälkeen, jolloin hän palasi Yhdysvaltoihin), ja myöhemmin Marta, joka matkusteli paljon ja yritti hiljattain saada jalansijaa uudestaan Saksassa, mutta hänen paluunsa ei onnistunut kovinkaan hyvin. Toki alalla oli paljon myös muita, vähemmän tunnettuja nimiä. Hiukan myöhemmin em. kolmen jälkeen Feyrouz niitti mainetta varsin hyvänä tanssijana ja opettajana. Nykyisin hän enää vain harvoin esiintyy tai opettaa. Kaikki nämä alkuaikojen tanssijat tanssivat tyylillä, jota voisi kutsua "klassiseksi amerikkalaiseksi" tyyliksi.

Myöhemmin osa saksalaisista tanssijoista löysi Egyptin. Kuitenkin heidän tanssistaan heijastui tämä amerikkalainen liikekieli, joten tanssista kehittyi jonkinlainen egyptiläisen ja amerikkalaisen tanssin sekamuoto. Lisäksi saksalainen luonne (tarkat laskut ja tanssikuviot) oli hyvin silmiinpistävää. Myös eri tanssivälineitä, esim. huivia ja miekkaa käytettiin mielellään.

Alkuaikojen saksalaisia tanssijoita olivat mm. Dietlinde Karkutli (edesmennyt muutama vuosi sitten), joka oli loistava organisoija ja hänellä oli valtavan hyviä suhteita – hän teki hyvää työtä tanssin arvostuksen nousun kannalta. Berliinin ensimmäisiä tanssijoita oli Rita Mara, Münchenissä Ludmilla ja Monika. Stuttgartissa vaikutti Samara, Kölnissä Shirin samoin kuin hollantilainen Shahrazade – hän taisi olla Martan oppilaita. Heidelbergissä tanssivat tuolloin Nahema ja Sigrid Brenner ja oma urani alkoi Frankfurtissa. Vaikka ensimmäinen opettajani oli amerikkalainen Caren, hain opastusta enemmänkin Kairosta. Lähdin ensimmäisen kerran Kairoon yhden vuoden tanssiopintojen jälkeen, ja olin tyrmistynyt huomatessani kuinka länsimaista tanssityylini oli. Palattuani jatkoin kuitenkin tanssiopintoja amerikkalaistenkin opettajien johdolla, mutta suurin osa vaikutteistani on tullut Egyptistä. Egyptiläistyylisyyteni tekikin minusta hieman ulkopuolisen saksalaisilla tanssiareenoilla. Esiinnyin harvemmin länsimaiselle yleisölle, sen sijaan tanssin paljon arabeille ja turkkilaisille.

On aika merkillistä, että vaikka meillä on Saksassa suuri turkkilaisvähemmistö, turkkilainen tanssityyli ei ole kiinnostanut varsinkaan saksalaisia tanssijoita. Itse asiassa Saksassa ei ole ollut kovinkaan paljon turkkilaisia tanssijoita, eikä ainakaan sellaisia, jotka olisivat olleet hyvää mainosta turkkilaiselle tyylille, valitettavasti päinvastoin... Tietäen, että turkkilaiset eivät suosi egyptiläistä tanssia tanssin itse libanonilaisittain turkkilaisissa tilaisuuksissa – tämä ratkaisu on aina toiminut mainiosti.

Vuosien saatossa yhä useammat tanssijat matkustivat Egyptiin ja vaikutus alkoi myös näkyä tanssityylissä. Viimeisen viiden vuoden aikana uusi suuntaus taas näkyy musiikinvalinnassa: monet tanssijat esiintyvät mielellään kelttiläisen, rockin tai muun länsimaisen musiikin tahdissa. (Jotkut tanssivat hyvin, mutta valitettavan usein näkyy vähemmän taidokkaita esityksiä, koska näillä tanssijoilla ei ole mitään tähän tyyliin sopivaa esim. modernin tanssin koulutusta.) Oma lukunsa on ns. "arabialainen flamenco" – jotkut tanssijat yhdistävät flamencoelementtejä (tai niin he itse sanovat) itämaiseen tanssiin. Mielipiteet jakaantuvat aika paljon tämän tyylin suhteen.

Tällä hetkellä meillä on kaikkialla Saksassa lukemattomasti opettajia ja eritasoisia tanssinharrastajia. 1990-luvun alussa ja keskivaiheilla koimme valtavan tanssibuumin (tuskin löytyi ravintolaa, jossa ei olisi nähnyt itämaista tanssia), mutta 90-luvun lopulla markkinat romahtivat lähes täysin. Nyt on elpymistä jo kuitenkin tapahtunut, ja ravintoloidenkin asiakkaat osavat vaatia laatua – he eivät enää kysy vain hintaa ja tanssijan hiustenväriä.

Todelliset ammattilaiset, jotka elättävät itsensä esiintymällä ja opettamalla, ovat kuitenkin harvassa. Uskoisin, ettei meitä ole kuuttakymmentä enempää koko Saksassa. Joidenkin laskelmien mukaan n. 50 000 naista on jossain määrin harrastanut itämaista tanssia Saksassa. Ei ole helppoa saada toimeentuloaan tanssista kaikkien sosiaaliturvamaksujen ym. maksettavien kulujen jälkeen. Kaiken lisäksi monet amatööritanssijat eivät maksa lakisääteisiä maksuja ja siten polkevat hintoja.

Esiintymispukujen kehityskulun muisteleminen saa minut joskus mielessäni hymyilemään. Aloittaessamme tanssimisen 1980-luvun tienoilla meidän oli valmistettava pukumme itse. Euroopassa oli vähän sopivia tanssitarvikkeita ja jos joku tiesi mistä niitä sai, hän salasi sen muilta... Nykyisin kaikki tanssijat käyttävät siekailematta paljon rahaa tanssipukuihin, olivat he sitten aloittelijoita tai ammattilaisia.

Muistaen hyvin, kuinka vaikeaa tuolloin oli löytää pukuja, musiikkia, ylipäänsä tietoa itämaisesta tanssista, syntyi idea suurista markkinoista, suorastaan messuista. Ja kun eräs oppilaani oli menossa naimisiin ja hääpukua etsiessään suunnisti häämessuille, idea kirkastui: sama voisi toimia itämaisenkin tanssin piirissä! Siispä ystäväni kanssa perustimme v. 1995 Orienta -tapahtuman. Vuokraamamme halli oli oikeastaan aika pieni, mutta olimme silti huolissamme miten itämaisen tanssin harrastajat ottaisivat vastaan uuden tapahtuman – ja miten sijoittamillemme rahoille kävisi. No, kaksi tuntia ovien avaamisen jälkeen halli oli niin täynnä, etteivät ihmiset mahtuneet liikkumaan ja harkitsimme ovien sulkemista turvallisuussyistä! Emme osanneet kuvitellakaan sellaista menestystä. Vuosi vuodelta tapahtuma kasvoi. V. 1999 yhtiökumppanini lopetti työskentelyn Orientassa, ja nykyisin järjestän jokasyksyisen tapahtuman itse samoin kuin kevätfestivaalitkin. Joka vuosi ohjelmassa saattaa olla pieniä muutoksia, mutta perusidea pysyy kuitenkin samana: Orienta on markkinatapahtuma – tanssitarvikemyyjiä, esiintyjiä, opettajia – tämä myös tarkoittaa sitä, että en puutu tanssijoiden valintaan Show Gaalassa, vaan tanssijat pääsevät esittelemään itseään ja taitojaan.

Lopuksi, mikä on itselleni tärkeää? Toivon vain kykeneväni tanssimaan, oppimaan uutta ja opettamaan vielä muutamia vuosia. Toivon, että jotkut kollegoistamme olisivat hieman suvaitsevampia ja vähemmän kateellisia, jotta voisimme oppia enemmän toisiltamme jatkaaksemme upeaa ja ikivanhaa taidemuotoa, itämaista tanssia.

 

 

takaisin tekstihakemistoon

sivu päivitetty 28.11.2014

© Sirke Seppänen 2008–2017      sivujen toteutus © Inka Vilén 2008–2017